...tai voihan vi**tus. Tällä hetkellä vilutus tosin on vallitsevampi tila, joten lukitaan se otsikoksi.

Eli kyllä. Olen kärsinyt järkyttävistä vilunväristyksistä ja palelusta ylipäätänsä viimeisen viikon. Minun päätä on särkenyt lähes jatkuvasti ainakin viimeisimmän viikon ajan. Minua pissattaa koko ajan, tai siis tuntuu siltä, että pissattaisi. Ärsyynnyn todella herkästi. Minua väsyttää. Itku tulee jopa minun muutenkin itkuherkän ihmisen mittakaavassa herkästi (mietin koiramme näyttelyyn menoa ja mahdollisuutta, että hän voittaisi. Tästä seurasi täysin spontaani itkun pärskähdys). Niin, ja olen käynyt googlettamassa "alkuraskauden oireet ennen plussaa" jälleen kerran. Ihan kuin en muistaisi näitä entuudestaan...

Pidän kuitenkin suurempana todennäköisyytenä, että poden/olen alkamassa potemaan kevätflunssaa. Tai siis ainakin yritän ajatella näin (=huijaan itseäni). Ensi viikolla tiedän enemmän.

Palaan vielä tuohon vi**tukseen. En tiedä johtuuko se tästä ärsyyntymisherkkyydestäni vai mistä, mutta kyllä joutui hieman tasaamaan hengitystä eilen illalla, ja vielä tänäänkin. Olimme juuri menneet yläkertaan aikeena käydä nukkumaan. Kerron miehelleni, että olen yrittänyt soittaa ystävälleni, jonka epäilen olevan hieman suutahtanut koska en osallistunut hänen juhliin enkä ole soittanut hänelle koko viikkoon. Ja juuri kun olen tämän sanonut, ystäväni soittaa takaisin. Menen alakertaan juttelemaan hänen kanssaan etten herätä lapsia. Puhelu on kestänyt max. noin 10 minuuttia, niin johan isäntä soittaa yläkerrasta puhelimeeni!!! WTF!!! Enkö saa enää jutella ystäväni kanssa vai mitä hemmettiä se siellä koputtaa, kun kuulee varsin hyvin minun olevan alakerrassa ja edelleen puhelimessa. Annoin tästä välittömästi palautetta, mutta jotenkin tämä asia jäi pyörimään ajatuksiin. Liika kontrolli ahdistaa, ja tiedän, että miehelläni on ollut siihen pyrkimystä aiemminkin, ehkä osittain ajattelemattomuuttaan, mutta kuitenkin. Tämä on johtanut siihen, että yhteydenpitoni saati tapaamiset ystävieni kanssa ovat jääneet lähes kokonaan. Minua ei kielletä menemästä, mutta tuodaan kuitenkin harvinaisen selväksi, että olisi parempi jos et menisi. Ja onko sitten parempi mennä huonolla omatunnolla, vaiko jättää menemättä kokonaan? Yleensä päädyn jälkimmäiseen ratkaisuun. Ja siitä ei hyvää seuraa pidemmän päälle. Sekin on koettu. Nyt pitää siis olla viisas ja olla toistamatta aiempia virheitä. Täytyisiköhän tämän pohjalta tehdä heti huomenna pieni retki pääkaupunkiseudulle ystäväni tykö? Pieni nollauspyrähdys, etenkin JOS vaikka käykin niin, ettei sieltä ole pukkaamassa flunssaa vaan jotain muuta... Hmmm...

Joka kerta sen tulemista saa odottaa. Välillä tuntuu, ettei se saavu koskaan. Välillä se tulee hetkeksi, mutta lähtee pois. Joka kerta kuitenkin haluaa uskoa, että viimein se saapuu. Joka kerta se on yhtä odotettu.

Se tuo tulleessaan lämmön. Se saa elämän hymyilemään. Se saa lintujen laulunkin kuulostamaan kauniimmalle. Se tuo toivoa. Se poistaa pimeän ajan synkkyyden, kylmyyden ja epätoivon.

Se on kasvun alku. Se saa kaiken puhkeamaan kukkaan. Se on tunne, että kaikki on vielä edessä päin. Se on täynnä odotuksia ja toiveita. Sen toivoisi kestävän ikuisesti!

Se on uuden elämän alku, ja se on täällä taas!!!

Mikä se on?
- Kyllä. Se on kesä.
- Se on myös uuden ihmisen alku. Minun oman pienen ihmisen alku <3

Rv 4+4 :)

Ensimmäiset päivät plussa-testin jälkeen meni rauhallisesti. Olin vain onnellinen (ja yllättynyt), että raskautuminen voi olla näinkin helppoa! Aiemman perusteella tämä tuntuu uskomattomalle, ja nyt se vain putkahtaa sieltä ilman ihmeempää yritystä. Wau!!!

Alkuhuuman haihduttua on esiin astunut huoli. Mitä jos tämäkin menee kesken? Tällä hetkellä olen jopa enemmän vakuuttunut siitä, että jotain ikävää tapahtuu kuin, että kaikki menisi hienosti ja saisin vuoden vaihteessa syliini odotetun nyytin. Positiivinen ajattelu! Missä olet!!! Ensimmäisessä raskaudessa en ollut huolissani kohdunulkoisen raskauden riskistä sillä tiesin, että munasolu oli lähtöisin "terveeltä puolelta" ja näin ollen pidin riskiä epätodennäköisenä. Nyt kun ei ole tiedossa kummalta puolelta tullaan, niin luonnollisesti pelkään kohdunulkoista raskautta. Hartiakipu on tästä yksi oire, ja tietysti minulla on ollut hartiat/niska kipeänä koko raskauden ajan. Toimistotyö ja huonossa asennossa nukut yöt voivat toki olla myös syynä... Viime yönä minulla oli hirveitä poltto/kouristelu/supistelu tuntemuksia vatsan alueella ja alaselässä. Tuntui jokseenkin samalle kuin keskenmenon tyhjennysvaiheessa. IIIK!!! Tänään olen pomppinut vessassa koko ajan, mutta vuotoa ei ole tullut. Ei sitä tosin tullut viimeksikään... IIKS!!!

Varhaisultra on varattuna kahden viikon päähän. Toivon ajan menevän nopeasti. Jotain varmuutta asiaan pitää saada ennen sitä, joten aamulla testasin digitestillä, näyttöön tuli 2-3vkoa raskaana. Periaatteessa siihen olisi voinut tulla jo 3+ sillä tänään poksuu 5+0, mutta ei tullut. Prkl. Tiedän. Hormoonitaso nousee yksilöllisesti, mutta nyt kuumeisesti yritän mielessäni määrittää sopivan ajankohdan seuraavalle digitestille; ei liian pian jotta todennäköisyys eri tulokselle olisi todennäköisempi, muttei myöskään liian kaus - hermot eivät kestä!

Voi odottamisen vaikeus! Fyysisesti tunnen olevani raskaana, rinnat on arat ja väsyttää. Henkisesti tunne vaihtelee. Tuntuu epätodelliselle tai jotenkin luonnottomalle varata ultra-aikaa tai soittaa sisätautipolille raskauden johdosta. Mielessä kuitenkin jyllää epäilys ja pelko. Neuvolan varaan vasta jos ultran jälkeen tähän on aihetta.

TOIVOTAAN <3

Miten onnellinen sitä voikaan olla pahasta olosta? Ajatus oksentamisestakaan ei kuulosta kamalalle, päin vastoin - sitä jopa toivoisi. Ja miten ihanalle tuntuu, kun jo kävellessäkin rinnat arastavat. Eli...

...vaikka tekee kipeää, ei haittaa! Ihanaa paha olo, ihanaa!!!

Ihanaa raskaus, ihanaa <3

Siitä tuli mieleen lähinnä elohiiri. Siellä se muljusi epämääräisesti. Jännää. Mieleen jäi lähinnä ajatus, että miten jollain niin pienellä voi olla jo sydän? Miten minun masussa voi sykkiä hurjaa vauhtia tuo pienen ihmisen alun pieni sydän?

Hyviä ultrauutisia eiliseltä siis. Syke löytyi ja koko vastasi viikkoja. Huoh. Minusta taitaa siis todellakin tulla äiti! Ajatus on edelleenkin jokseenkin vieras vaikka tätä on haluttu ja odotettu jo pidemmän aikaa. Ehkä se tästä selkeytyy. Ja kyllähän tuo sykkivä sydän sen verran toi sitä konkretiaa, että varmasti tähän ajatukseen tottuu. Myös ensimmäinen kuva meidän lapsesta kulkee nyt rahapussissa <3

Vahvavasti vaikuttaa siis myös siltä, että tuleva äitienpäivä on viimeinen äitienpäivä jolloin en ole äiti. Äitienpäivät ovat olleet minulle todella ahdistavia. Jotenkin se ulkopuolisuuden ja tyhjyyden tunne korostuu. Ensi vuonna minäkin saan vihdoin tuntea ylpeyttä siitä, että minä olen äiti. Kuulun isoon ryhmään nimeltään äidit.

Onnea kaikille meille tuleville äideillä!!! Ja isosti jaksamista ja voimaa heille, jotka edelleen kärsivät lapsettomuudesta <3

POKS 7+0

Viime viikot ovat olleet yhtä myllerrystä, joten raskausasiakin on jäänyt taka-alalle. Näin on ehkä hyväkin, ei ole tullut liikoja stressattua. Kaikesta muusta on sen sijaan saanut stressata; toissa viikolla pläjäytettiin päin naamaa tieto yt-neuvotteluista, jotka koskettavat eniten juuri meidän tiimiä, osalta loppuu työt ja osalle tapahtuu jotain muuta, mitä vielä ei tiedetä (ärsyttävä epätietoisuus!!!). Tähän samana soppaan olimme juuri sopineet mökkikaupoista (ja luonnollisesti lainakuvioiden kanssa oli kauhea säätö), ja tämän asian kun yhdistää siihen, että kohta ei mahdollisesti ole töitä... Ja tähän kaikkeen muutoksen maailmaan kun yhdistää vielä tämän raskauden, niin huh ja huh!

Tällainen kaaos on siis pyörinyt päässäni. Makoilu OMAN mökin riippumatolla teki tehtävänsä, ja (lähes) kaikki stressit ja murheet haihtuivat taivaan tuuliin. Asioilla on tapana järjestyä, uskotaan siihen!

Muiden huolien hälventyessä on ollut aikaa taas miettiä raskautta. Jos väittäisin etten olisi yhtään huolissani, niin valehtelisin. Mutta jonkinlainen huoli kuulunee asiaan. Eilen oli ensimmäinen neuvola. Voi miten se jännittikään. Meinasi alkaa itkettämään saman tien, kun istuin sinne penkkiin ja näin sen äitiyskortin pöydälle. Minun äitiyskortti! Selvisin kuitenkin käynnistä ilman kyyneleitä ja mukaan lähti nippu materiaalia. Seuraavaksi nt-ultra kolmen viikon päästä. Ihan jees fiilis jäi, mutta edelleenkin on himpun verran vaikea sisäistää tätä raskautta. Onko se tottakaan? Ehkä myös pelottaa tottua ajatukseen, entä jos kaikki ei menekkään hyvin? Kaikki on kuitenkin kunnossa, sydän äänet kuultu, ei vuotoja, oireitakin löytyy vaihtelevasti... Nyt vain pitää uskoa parhaaseen tässäkin asiassa.

Näin viime yönä ihanaa vauvaunta. Minulla oli oma pieni vauva sylissä ja olin äärimmäisen onnellinen. Voi miten kaipaankaan sitä pientä <3

8+6

Angelsounds. Ensinäkin todella pelottava nimi dopplerille. En halua senkään takia tuollaista. En halua kotidoppleria muutenkaan sillä se aiheuttaisi vain turhaa stressiä ja huolta ellei sydänääniä löytyisi. Näin ajattelin viikko sitten sunnuntaina. Maanantaina sormet sauhuten etsin netistä kyseistä laitetta käytettynä ajatuksella HALUAN SEN HETI!

Perjantaina sain vihdoin kyseisen laitteen haltuuni, ja voi taivas miten vaikea oli ajaa kotiin laite viereisellä penkillä. Olisin halunut testata sitä heti. Maltoin kuitenkin kotiin saakka. Kiristin itseäni, että saat testata heti, kun puhtaat pyykit on laitettu kaappiin. Ei mennyt kauaa, kun jo läträsin geeliä vatsalle ja ryhdyin metsästämään sydänääniä. Nopeasti sieltä kaiuttimesta alkoikin kuulua bumbumbum. Olipa helppoa ja ihanaa. Jee!!! Mutta hetkinen, tämä laite näyttää nyt väärin tuon lyöntitiheyden, vain noin 60 lyöntiä per minuutti. Senhän pitäisi olla siellä yli 150. Ei kun ohje kirjaa lukemaan, että mistä virhe voi johtua... Kunnes mieleeni tuli ajatus, että kuulemani pulssi onkin lähtöisin omasta sydämestäni... Voi ei... Näinhän se oli. Laite näyttää aivan oikeaa tulosta. Sen jälkeen metsästys jatkui kuumeisesti - tuloksetta. Ei paniikkia, ei paniikkia. Näillä viikoilla sydänääntä ei pitäisi vielä kuulua. Josko nyt kuitenkin pieni paniikki... Vaiko ei... Miksi ostin tämän laitteen.. Iiks!

Illalla miehen kanssa uusi yritys. Hän toimi laitteen käyttäjänä. Oma sydämeni löytyi, mutta ei muuta. Mies epäili ylipäätänsä laitteen toimimista, mutta minä en luovuttanut vaan yritin vielä itse. Pienen etsinnän jälkeen kaiuttimesta alkoi kuulumaan junan tsukutus ja pulssikin näytti oikeita lukemia. Ihanaa, kuulimme ensimmäisen kerran pienen sydämen äänen ja ihanaa, että se ääni kuului. Kaikki on siis ainakin toistaiseksi hyvin. Ihanaa. Ihana helpotus. Ihana angelsounds <3

Nyt laite on kaapissa ja seuraavan kerran lähden metsästysretkelle vasta ennen nt-ultraa - jos vain maltan odottaa. Annetaan pienokaisen piileskiä rauhassa eikä häiritä häntä salakuuntelulla. Silloin myös äänten pitäisi löytyä jo vähän helpommin, joten näin välttyy myös turhalta stressiltä. Ja ennen ensi viikon perjantain ultraa haluan kuulla sydämen äänet, jotta ultraan voi mennä vähän rennommin mielin. Tietäen, että joku siellä asustaa. Nt-tulosta en osaa jännittää - ainakaan vielä.

10+3 (uskomatonta, kymppi on jo poksunut <3)

Täällä suunnalla on pidellyt hiljaista. On ollut kesälomaa, ja kaikki on mennyt eteen päin omalla painollaan, joten eipä tässä ole juuri mitään ehtinyt tapahtua. Kaikki hyvin, se on pääasia <3

Raskausviikkojenkin kanssa alkaa menemään jo sekaisin, kun alussa se oikea rv tuli kuin apteekin hyllyltä. Nyt sitä joutuu kaivelemaan. Minulla on pöydällä neuvolasta saatu kirjanen, jossa raskautta on kuvattu viikko viikolta. Pidän tämän auki aina oikeassa kohdassa, joten tiukan paikan tullen voin tarkastaa siitä, että missä mennään!

Nt-ultrakin oli ja meni. En oikein osannut jännittää sitä, kun sydän äänet kuitenkin kuului, niin tiesi sen ainakin sen puolesta kaiken olevan kunnossa. Ja oli muutenkin. Kyllä tuo oli kuitenkin liikuttava hetki, ja tuleva isäkin pääsi vähän lähemmäs tätä raskautta. Hämmästykseni tuossa ultrassa pääsi katsomaan 4D-kuvaa ja sillä katsottuna pieni näytti jo ihan oikealle vauvalle <3 Nyt odotellaan rakenneultraa, joka on elokuun puolessa välissä.

Niin, ja ne helteet tuli ja loma loppui. Voi itku, kun eilinen töihin-paluu-ahdistus oli ihan omaa luokkaansa. Aamulla aloin heti laskemaan, montaa kuukautta on vielä ennen mammalomaa. Päivän aikana laskin jo viikkoja... Ja samalla iski paniikki, iiks, entä jos jotain pahaa tapahtuukin ja minä täällä jo haaveilen mammaloman alkamisesta... Äkkiä yläkertaan kuuntelemaan sydän äänet, olethan vielä siellä? Kyllä hän siellä vielä pamppaili. Ja tyttösykkeellä mennään edelleen, tosin ehkei ihan vielä näillä viikoilla pulssin tiheydestä pysty sukupuolta päättelemään (jos muutenkaan), mutta kuitenkin... Yli 150 ollut myös neuvolassa. Aavistus ja todennäköisyys kuitenkin johtaisi sinne pojan puoleen, mutta kunhan lapsi on terve. Sehän on se pääasia kuitenkin!

Käsi eksyy usein vatsan päälle, myös yöllä huomaan herääväni käsi vatsan päällä. Masu ei vielä juurikaan ole kasvanut, tai ehkä se kasvu piilee siellä turvotuksen alla. Kovasti kuitenkin kaipaan sitä vauvamasua, niin olen huijannut itseäni (ja muita) syömällä jäätelöä lähes päivittäin. Näin saadaan aikaiseksi täydestä menevä vauvamasu sitä oikeaa odotellessa :)

Ja yksi epäoleellinen havainto raskauteeni liittyen. Ihmiset kun ottavat kovasti raskauskuvia, joissa kädet ovat vatsan päällä sydämen muotoisesti. Itse mallailin käsiäni vastaavalla tavalla todeten, että minulla tuosta sydämestä tulee särkynyt sydän leikkaushaavan johdosta. Ei hyvä. Mutta hei, myöhemmin kun tuota vatsaa on enemmän, niin tuon voi tehdä ylemmässä kohdassa vatsalla. Tästä voi todeta, että asiat todellakin ovat hyvin jos ehdin murehtia tällaisesta asiasta. Heh.

15+4

Miten se onkin niin, että silloin kun vasta odotti kuumeisesti vauvauutisia, tuli tännekin eksyttyä useammin?! En keksi muuta selitystä kuin sen, että odotuksen odotus on koko ajan mielessä ja lisäksi lapsettomuusaikana tarvitsee ilmeisesti enemmän vertaistukea sekä omien tunteiden ja ajatusten purkaamista... Tällä hetkellä asiat ja aika tuntuvat vain leijuvan eteen päin.

Olenko nyt onnellinen? Onko tämä ollut kaiken odottamisen arvoista? KYLLÄ. Vatsan pyöristyminen tuntuu ihanalle, voi miten hienoa onkaan, kun housut ei meinaa mahtua jalkaan <3 Ja ensimmäinen kaverilta saatu vauvan vaate... Meille on oikeasti tulossa pieni ihminen <3

Toki joitain tummempiakin pilviä leijuu pään yläpuolella. Lähinnä tulevaisuus taloudellisesta näkökulmasta huolettaa ja aiheuttaa erimielisyyttä minun ja mieheni välille. Mieheni mielestä näistä asioista ei kannata stressata (totta sekin), mutta en voi sivuuttaa asiaa, että jos rahat eivät meinaa riittää tälläkään hetkellä, niin miten sitten kun tuloni pienenevät? Etenekin kun taloudellinen päävastuu on tällä hetkellä kuitenkin minun harteilla eikä mies varmasti edes käsitä miten paljon meillä on laskuja, jotka MINÄ olen hoitanut. Blaah.. Ehkä tästä pitää vielä yrittää puhua.

Lämmintä elokuuta kaikille!

19+4

Aika rientää. Jopa tai ehkä etenkin viimeinen kuukausi on mennyt vauhdilla - tekemättä mitään. Jäin töistä pois jo varhennetulle äippälomalle ja sitä ennen harjoittelin kotona olemista sairauslomailun merkeissä. Ihanaa. Töistä poisjäänti helpotti oloa niin henkisesti kuin fyysisesti. Nyt en edes oikein muista mikä oli se päällimmäinen syy sairauslomaan, unettomat yöt, selkäsärky vai mikä. Mikään näistä oireista selkäsärkyä lukuunottamatta ole helpottanut, ennemminkin lisäoireita on ilmaantunut, mutta tästäkin huolimatta koen vointini hyväksi. Jopa näin flunssan keskellä.

Kuukausi laskettuun aikaan. Oikeasti! Tavallaan odotan, että vauva tupsahtaisi maailmaan hetkenä minä hyvänä, mutta toisaalta toivon taas, että hän viihtyisi masun lämmössä mahdollisimman pitkään. Ensi vuoden puolelle. Oma tuntuma on, että hän syntyy pari viikkoa ennen laskettua aikaa. Tiedä mistä tämä ajatus tullut päähän, etenkin kun pääsääntöisesti ensisynnyttäjillä käy toisin päin. Nyt olen viimeisen viikon pyörittänyt ajatuksia synnytyksen ympärillä, tarkkailut kehon merkkejä, googlettanut oireita ihan kuin raskautta odottaessa. Tein saman havainnon kuin ennen raskautta, juuri se tieto minkä haluaa löytää, on mahdollista löytää. Synnytystä ennakoivat merkit olen saanut täsmäämään lähes kaikki. Nyt yritän kuitenkin räpistellä ajatuksia muualle, muuten odottavan aika voi käydä pitkäksi :)

Raskaus on siis sujunut kaikin puolin hyvin, vauva kasvaa hyvin ja äitikin on suhteellisen ok. Parisuhteessa tosin olisi toivomisen varaa... Mitään riitoja meillä ei liiemmin ole ollut, tasaista ja jopa ihan mukavaa. Silti kaipaan jotain. Lämpöä, läheisyyttä, hellyyttä ja ennen kaikkea edes pientä isän huomiota ja kiinnostusta syntyvää lastamme kohtaan. Pikku-vauva tuntuu olevan enemmän minun kuin meidän lapsi, ja näin on jopa epäsuorasti sanottu. Mies ilmeisesti luulee, että lapsen siittäminen oli ainut mitä häneltä halusin. Hän vetoaa siihen, että hän on suonut minulle lapsen, eikö se riitä. Ei riitä. Muutenkin olen taas miettinyt sitä, että minkälaista kohtelua saan osakseni. En tiedä onko väsymys tai hormonit nostaneet nämä ajatukset taas pintaan, mutta alakuloisuus ja jopa kiukku elämääni ja valintojani kohtaan nostaa päätään. Miksi olen valinnut miehen, jolla on lapsia entuudestaan? Olisiko hän enemmän kiinnostunut lapsesta ja minusta jos jakaisimme tämän kokemuksen ensimmäistä kertaa yhdessä. Miksi minusta tuntuu, etten kelpaa miehelleni sellaisena kuin olen (okei, raskausaikana olen ollut varmasti vähemmän vetovoimainen röyhtäilyjen ja lököverkkareitteni kanssa, mutta eikös tämä kuuluu asiaan?). Miten ihanalta tuntuisi kuulla jotain kauniita sanoja mieheltäni sen sijaan, että kuulen reisieni muuttuneen tukeiksi tai että kuinka hirveälle näytänkään alhaisen hb:n ja flunssan kalventamien kasvojen kanssa... Ja kuinka ihanalle tuntuukaan saada hirveä ja syyttävä närkästysryöppy jos ruoka ei ole valmis sillä sekunnilla kun herra tulee töistä, tai jos väsymykseltäni kaapista löytyy vain valmisruokaa vaihtoehtoja, joista ilmoitetaan, että kumpikaan ei kelpaa. Blaah. Ehkei asiat ole näin huonosti, ehkä taas vain muutan asiat päässäni isoimmiksi ja huonoimmiksi kuin ne ovat. En tiedä. Miehen lapset tulevat taas tänään vuoroviikkoaan viettämään meille. Miten sekin stressaa. Ei ehkä muuten, mutta minun omat aamut kärsivät koulukyyditysten johdosta. Tämä viikko on ollut ihana, kun on saanut heräillä rauhassa ja nukkua pitkään jos yöllä ei ole nukuttu. Pelottaa, että puran tätä turhautumista ja väsymystä lapsiin vaikka vika ei ole heidän. Heidän isin kanssa tosin voisin yrittää vaihtaa pari sanaa. Tosin suurella todennäköisyydellä se keskustelu päättyy mökötykseen, joten puhua vaiko ei... Blaah!

Kaikkien näiden ikävien ajatusten keskellä, kun laskee käden vatsalle ja tuntee pienen rakkauden potkut, niin kaikki huolet unohtuu. En voi edelleenkään käsittää, että pian minulla on oma rakas käärö. Pian minä olen äiti. Se on tärkeintä <3

36+0